Olen omaan perheeseeni varsin suojelevasti suhtautuva naapurin ukkeli, tällainen herkkispatu. Naapurissa asuu väkeä, jotka tuntuvat suhtautuvan itseäni kylmemmin ja jyrkemmin aivan kaikkeen ja kaikkiin tässä maailmassa. Välillähän siinä sitten säilät säkenöi, kun samaa pihaa asutaan. Ei olisi väärin kuvata naapurisuhteitamme viileiksi. Sovun lämmön palaamista edeltää toisinaan kuukausienkin viileitä jaksoja. Se on minusta hyvin ankeaa.
Tuossa aivan hetki sitten, kun saimme naapurin kanssa taas kerran keskuuteemme kevyesti sopua, huomasin, että kun toistuvasti ja kärsivällisesti tarjosin apuani, sain vastineeksi jotain isoa. Minun vastuulleni luotettiin naapurin kruununjalokivi, auto. Ajoin autolla reilun lenkin, jotta akku pääsisi latautumaan ja auto säilyisi toimintakuntoisena paukkupakkasista huolimatta. Naapuri kertoi, ettei hän itse uskalla ajella kuin läheiselle ostarille ja saamaa reittiä takaisin. Tämä oli iso asia. Kyseisen auton kylkeen oli ilmestynyt naarmu samalla viikolla, kun olimme muuttaneet naapureiksi. Tällöin lapsemme olivat olleet tämän auton vieressä ilman mitään syytä. Olin otettu ja kiitin luottamuksesta, ääneen.
No, kyllä meidän taas kelpaa olla, kun on sopu keskuudessamme. Mukavuudenhaluisena ihmisenä mietin kuitenkin, kuinka saisin ”jälkihuollettua” tätä sopua. Laiskakin toisinaan olen ja koen että sovun saavuttaminen on joskus aika työlästä ja rasittavaakin. Mitä minä voisin tehdä, että tämä leppoisa lämmin tila säilyisi meidän yhteisellä tontillamme? Kuinka saisin ruokittua ja kasvatettua sopua, jotta se ei olisi turhan häilyvä? Voisinko teoillani kasvattaa sovun toleranssia tai resilienssiä?
Minä en nimittäin usko useasti mainittuun ”sovun ilmapiirin vaalimiseen”. Se on minulle liian falskia, ilmoille heittämistä. Se vaaliminen vaatisi ilmeisesti jonkinlaista uskomistakin. Minun mielestäni täytyy olla mahdollista tehdä jotain, eikä vain olla staattisesti sovussa. Meistä ihmisistähän tämä sopu johtuu ja me olemme kaikkea muuta kuin vain olevia. Lapsiperheenä me emme vain ole naapurina vaan päivittäin kuuluu, sattuu ja tapahtuu. Sovussa oleminen täytyy olla tekoja, ei oloa.
Ihmisessä toimii monia mekanismeja ja systeemejä, joihin pystymme toisissamme ja myös itsessämme vaikuttamaan. Mitäkö tarkoitan? Koitan selittää, ensimmäisenä esimerkkinä nauru. Nauru tarttuu ihmiseltä toiselle. Jotkut liittyvät nauruun, vaikka eivät edes tiedä mille alun perin nauraa röhötetään. Tässä tilanteessa itse nauru laukaisee näitä meissä olevia mekanismeja ja systeemejä. Nauruhan on perimiltään kemiaa. Jo pelkästään hymyyn osallistuvien lihasten mekaaninen käyttö laukaisee aivoissa mielihyvähormoneja, siis vaikka oikeasti ei hymyilyttäisi yhtään. Nauru kokonaisuutena on valtavan kokonaisvaltainen tapahtuma ihmisessä. Silmistä virtaa kyyneleitä, selkään nousee hiki ja joskus siitä seuraa jopa virtsan tahatonta päästämistä. Tämä ei johdu vatsalihaksien supistumisesta vaan aivokemiasta. Kun oikein nauraa röhöttää pitkään ja huolella, niin siitä tuntuu melkein päihtyvän hetkeksi. Pelkkä naurun kuuleminen ja näkeminenkin jo laukaisee meissä näitä kemiallisia reaktioita.
Toinen esimerkki, kun on härdelliä niin kannattaa kuunnella Händeliä. Klassinen musiikki tunnetusti manipuloi synapsejamme ja annostelee aivoissamme kemiaa, josta seuraa rauhoittumista ja selkeyden tunnetta. Näitä systeemejä minä tarkoitan.
Voisiko siis olla niin, että jos muistan väläyttää pihalla iloisen hymyn tai osoittaa toistuvasti pienen huomion eleen, tarjoan naapurilleni kemiallisen reaktion, tujauksen esimerkiksi serotoniinia? Tai jos väläytän jopa kehun, tyyliin: ”Ompas toi sun auto kyllä todella hyvä ajettava eikä pelkästään upean näköinen!”, niin tarjoanko naapurilleni dopamiinishotin. Buustaisiko tämä myös sopuumme vahvuutta? Olisiko nämä aivokemiacocktail-tilaisuudet sitä sovun jälkihuoltoa? Sovun tuhtina ja sakeana pitämistä? Lisäisikö tämä toleranssia seuraavaan tilanteeseen, jossa sanan säilää aletaan totutusti jo teroittamaan? Näinkö sopu ei ehkä pääsisi väljähtymään ja haalistumaan, haihtumaan ja haalenemaan pois?
Kysynkin, olisiko relevanttia pyrkiä ymmärtämään ja tunnistamaan sovun kemiaa? Olisiko mahdollista opetella ohjaamaan sovun vahvistamisen kemiallisia reaktioita? Laatia sovun säilyttämisen tekoja ohjaavaa sovinnon reseptiikkaa?
Pystynkö minä siis tietoisesti kasvattamaan sopua manipuloimalla tietoisilla teoin niitä naapurissanikin olevia upeita – no, systeemejä. Kerrottakoon kiinnostuneille, etten kuitenkaan uskaltautunut vaihtamaan sitä naapurin auton radiokanavaa Järviradion taajuudelta Ylen klassiselle. Vielä.
Maru Hietala, Diakonissalaitos
Ihmistyöläinen, heikkouskoinen aloitteleva sovinnon alkemisti
