Opiskelin 2000-luvun alussa yliopistossa kansainvälisiä suhteita ja pohdin tuolloin sovintoa ja rauhaa erityisesti valtioiden välisestä näkökulmasta. Ensimmäisiä teoriaopintoja läpi kahlatessani pysähdyin hiukan säikähtäen sellaisen ajatuksen ääreen, että kansainvälisessä järjestelmässä valtioiden väliset tapahtumat etenisivät tietyn logiikan mukaan ilman, että esimerkiksi valtioita johtavilla ihmisillä olisi niihin vaikutusta. Oli kauhistuttavaa ajatella, että maailmaa muokkaisivat erilaiset järjestelmät eivätkä ihmiset itse. Opintojen edetessä sain huokaista helpotuksesta, kun löysin vastakkaisia aatteita ja teorioita, jotka korostivat meidän ihmisten omaa vastuuta ja valtaa moninaisissa maailman tapahtumissa.
Valtioiden väliset konfliktit eivät enää näyttele suurta roolia ajatuksissani tai omassa lähiympäristössäni. Sen sijaan konfliktit ympärilläni syntyvät muissa konteksteissa. Edelleen kuitenkin näyttää siltä, että konfliktien syyt ulkoistetaan helposti muualle, pois ihmisistä: valtioiden väliseen järjestelmään, kulttuurien välisiin eroihin, ideologisiin eroavaisuuksiin tai ylipäätään toiseuteen. Ulkoistamalla konfliktin syyt pois itsestämme emme kuitenkaan pääse perimmäisten kysymysten äärelle etsimään todellista sovintoa.
Sovinto syntyy aina meistä itsestämme ja ihmisyyden taidoistamme. Oli riidan aihe sitten naapurin häiritsevät yölliset laulutuokiot, itselleni vieras ideologia tai vaikkapa yhteisten luonnonvarojen käyttö, ratkaisu löytyy vasta, kun osapuolet pysähtyvät itsensä ääreen. Miksi toisen näkemys nostattaa minussa niin voimakkaita tunteita – tunnistanko edes oikeasti tunteitani vai pauhaanko vain oman oikeassa olemiseni sanomaa? Mikä on minun vastuuni tämän asian ratkaisemisessa? Mitä menetän, jos pysähdyn kuuntelemaan, ymmärtämään, jopa joustamaan?
Asiat ovat monimutkaisia ja yksittäisen ihmisen tunnetaidot eivät ehkä ratkaise kaikkia konflikteja. Jos kuitenkin antaisimme tunnetaitojen opettelulle enemmän painoarvoa ihmiselämän ensivuosista alkaen ja tekisimme niistä yhtä tärkeän kansalaistaidon kuin vaikkapa kertotaulujen opettelemisesta, uskon että moni konflikti saataisiin ratkaistua paljon varhaisemmassa vaiheessa.
Ihmiseksi kasvaminen vaatii monenlaisten taitojen opettelua. Suomalainen koulujärjestelmä tekee tämän eteen paljon. Itselleni tärkein yksittäinen taito oli aikanaan lukutaito, joka avasi portit ikuiselle empatiataitojen oppimiselle. Varsinaisten tunnetaitojen opettelu jäi kuitenkin koulussa 80-luvulla vähemmälle. Ajat ovat onneksi ainakin osassa kouluista muuttuneet. Viime vuosien aikana olen ihaillen seurannut oman ala-asteikäisen lapseni mahdollisuuksia tunnetaitojen oppimiseen. Hänen koulussaan käytetään VERSO-vertaissovittelua. Niin VERSO-koulutuksen saanut oma pieni sovittelijani kuin kaikki muutkin koululaiset oppivat konflikti konfliktilta lisää itsestään, tunteistaan ja sovinnon mahdollisuuksista.
Pysähdyn yhä uudelleen koululaiseni sovittelutaitojen äärelle: olisiko tässä avaimet maailmaan, jossa haluaisin elää? Jos riittävän moni saa mahdollisuuden oppia näitä ihmisyyden perustaitoja, yksinkertaisilta vaikuttavista yksilötason taidoista voi syntyä kokonaisuus, jossa voimme lopullisesti unohtaa teoriat ihmisten luomien järjestelmien ylivallasta ja muuttumattomuudesta sekä nähdä oman osallisuutemme niin pienissä kuin suurissakin maailman tapahtumissa. Tuloksena voisi olla maailma, jossa osaamme kohdata itsemme ja muut – sovinnossa.
Kirjoittaja:
Aino Bain
Aino työskentelee Diakonissalaitoksen Vamoksessa nuorten sekä väkivaltaisista ääriliikkeistä irtautumista tukevan exit-toiminnan parissa.
