Ilman sovintoa jäämme kesken

Vuonna 1991 elimme erikoisia aikoja. Kuka olisi uskonut, että Neuvostoliitto hajoaa. Kylmän sodan jälkeen se loi meille toivoa, että maailma voisi olla turvallisempi ja vakaampi – siis ehkä. Rajan takanamme ei enää ollutkaan suuri ja mahtava Neuvostoliitto, vaan elämästä rimpuileva Venäjä, jonka pahin uho oli laantunut. Meille rajan lähellä asuville ilmassa oli pientä toiveikkuutta, kun kaiken lisäksi vielä Niiralan raja-asema avattiin osittain vuonna 1992.

Olin palannut ensimmäiseltä Afrikan komennukseltani virkaani Tielaitokselle juuri näiden muutosten aikana. Pikkuhiljaa alkoi yhteistyö viritä venäläisten kollegoiden kanssa, kun rautaesirippua ei enää ollut.

Eräs ensimmäisiä uusia tuttavuuksiani oli Aleksander Sortavalasta, jonka kanssa tapasimme usein tulevina vuosina. Hän oli kollegani Venäjän Tielaitoksesta.

Nuoresta iästään huolimatta Aleksander oli sotaveteraani. Hän oli päässyt eläkkeelle palveltuaan Afganistanissa upseerina äiti-Venäjää. Sotilaan eläkkeellä ei Venäjällä pärjännyt ja niinpä hänen täytyi jatkaa arkityötään rapakunnossa olevassa valtion hallinnossa.

Sota oli jättänyt jälkensä Aleksanderiin. Hän kertoi jatkuvasta pelosta, minkä alla hän oli elänyt Afganistanissa sodan keskellä. Vihollisen iskuja ei voinut ennustaa ja Taleban saattoi iskeä mihin aikaan ja millä tavalla tahansa. Aleksanderin melankolisuudessa saattoi aistia jatkuvan epävarmuuden merkit.

Surullinen Afganistanin sota loppui vuonna 1989. Sen on arvioitu olevan merkittävä syy Neuvostoliiton hajoamiseen. Ja kansa kantoi suurimman taakan niin Afganistanissa kuin Venäjällä.

Siinäkään sodassa ei ollut voittajia. Vain häviäjiä. Ja se tragedia jatkuu edelleen Afganistanissa.

Arjen sovinnon siemeniä

Ajelimme erään kerran Aleksanderin kanssa Tohmajärveltä Joensuuhun ja vierailimme vanhempieni luona. Äitini kattoi pöydän koreaksi ja kohteli vierasta lämmöllä. Mietin edelleen sitä suhtautumista siinä kahvihetkessä, jolla äitini vastaanotti Aleksanderin. Hän oli joutunut evakoksi 10 vanhana vuonna 1939 Neuvostoliiton joukkojen vyöryessä Karjalaan. Äitini elämä jäi Suojärvelle ja evakkotytön elämän tuhottiin vihollisen käsissä. Onneksi elämä rakennettiin uudestaan.

Äidilläni olisi ollut täysi syy kohdella Aleksanderia tylysti, mutta se ajatus ei kuulunut hänen ajatusmaailmaansa – vaan sovinto ja rauha lähimmäisen kanssa. Vaikkei Aleksander ollutkaan vielä elossa vuonna 1939, hän olisi voinut kantaa äitini mielessä Neuvostoliiton kollektiivista julmuuden historiaa.

Olen kiitollinen äidilleni perinnöksi saamasta sovinnon siemenestä. Sillä on ollut iso merkitys työssäni monissa maailman konfliktipisteessä.

Leningrad

Vierailimme joskus 80-luvulla vanhempieni kanssa Leningradissa. Pakollinen vierailukohde oli Piskarjovin hautausmaa, minne haudattiin puoli miljoonaa Leningradin piirityksessä kuollutta ihmistä. Tuntemattomien vainajien muistomerkillä näimme 125 gramman leipäpalasia, joilla leningradilaisten piti selvitä kokonainen päivä, kun saksalaisten saartorengas esti ruoan tuonnin kaupunkiin. Kovana lukijana äitini tunsi piirityksen historian hyvin ja siksi Piskarjov oli pakollinen vierailukohde. Siihen liittyi jotain samaistumista kaikkiin sodissa kärsineisiin.

Äidilleni ihmisen kärsimys oli ihmisen kärsimys, oli se sitten evakkotytön kärsimys tai leningradilaisen äidin kärsimys nälkään kuolevan lapsensa vierellä. Luulen, että äitini surisi tänään kaikkia äitejä, joiden lapset kuolevat julmien diktaattorien käskyjen takia.

Kun hirmuvallat lopulta sortuvat, jäljelle jäävät äidit, joiden pojat kuolivat turhassa sodassa turhaan mielivaltaisten diktaattoreiden mielettömien käskyjen takia.

Ihmisyyden vaatimukset

Ihmisyys vaatii sovintoa eikä se ole koskaan kokonainen ilman sitä. Ilman sovintoa ei ole toivoa. Ilman toivoa ei ole tulevaisuutta. Ukrainan sodassa sovinto näyttää olevan mahdoton ajatus sillä ihmisyyttä on rikottu liian rajusti. Siitä julmuudesta toipuminen näyttää ehkä nyt toivottomalta. Silti yhteinen tulevaisuutemme on kiinni rauhasta ja sovinnosta. Kuolleiden äitien ja lasten veri huutaa rauhaa ja sovintoa, muuten emme nouse tästä montusta koskaan.

Valitettavasti tällä kertaa yhden henkilön käsissä ovat tulevaisuuden avaimet. Historia on kuitenkin opettanut, että hirmuvaltojen aika loppuu kerran. Toivottavasti tällä kertaa mahdollisimman pian.

En tiedä missä ystäväni Aleksander on tänään, mutta tuskin hän iloitsee johtajansa päätöksistä Ukrainassa. Maan, jota hän palveli järjettömässä sodassa Afganistanissa. Aleksander on etnisesti ukrainalainen, joten viimeinenkin ajatus kansallisylpeydestä lienee haudattu jo kauan sitten. Parhaat vuotensa hän antoi äiti-Venäjälle Afganistanissa, joka nyt tappaa ja tuhoaa Ukrainassa, hänen omia ihmisiänsä. Siitä on sankaruus kaukana.

Ukkini Petroskoista

Toinen tuntemani Aleksander oli Petroskoissa syntynyt isoisäni, jonka perhe pakeni Suomeen vuonna 1917 Suomen saadessa itsenäisyyden. Venäjän kielen taitoisena hän palveli kaukopartioryhmä Oskussa sodan aikana. Niistä kokemuksista hän ei puhunut koskaan vaikka monet tutkijat halusivat häntä haastatella. Kokemukset olivat liian raskaita jakaa.

Ukkini kuoli saman ikäisenä, kuin olen nyt. Eli aivan liian aikaisin. Hän kantoi hautaan mennessään sodan ankarat muistot, mutta myös ajatuksen sovinnon mahdollisuudesta. Se sovinto mahdollisti hänelle rauhallisen loppuelämän. Itse toivoisin, että voisin kantaa sovinnon muiston mukanani ilman sodan taakkaa. Se lienee kohtuullinen toive.

Sodassa ei ole voittajia vain kärsijöitä. Siksi sodat pitää pysäyttää. Sodat eivät lopu sotimalla vaan sopimalla. Ja jos rauha ei tule, eikä sovintoa saada aikaan, niin jäämme kesken.

Jumala auttakoon Ukrainan kansaa!

Kuva: Antti Rintala

Kirjoittaja

Olli Pitkänen

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran aluejohtaja Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. Hän on asunut ja työskennellyt Afrikassa, Lähi-idässä, Tyynellämerellä ja Aasiassa.

Vieritä ylös