Oikeus sovintoon – nuorten asiantuntijaryhmä järjesti dialogin kiusaamisesta Hyvin sanottu -keskustelufestareilla 1.10.

Viime syksynä startanneen Oikeus sovintoon -nuorten toiminnan puitteissa ryhmä nuoria järjesti lokakuun alussa Hyvin sanottu -keskustelufestareilla Hämeenlinnassa Erätauko-dialogin kiusaamisilmiöihin liittyen. Nuorten suunnittelemassa ja vetämässä keskustelussa pääsivät sekä dialogiin kutsutut vieraat että yleisökin pohtimaan nuorten kiusaamisilmiöitä ja erityisesti sitä, mistä niiden puitteissa pitäisi enemmän puhua.

Jo aiemmin tämän vuoden toukokuussa ryhmän nuoret suunnittelivat ja järjestivät paneelikeskustelun nuorten konflikteihin liittyen Sovinnon viikolla. Keskusteluun kutsuttiin tuolloin eri taustoista asiantuntijoita puhumaan siitä, mitä heidän näkökulmastaan tällä hetkellä nousee esille konflikteissa nuorten välillä. Mukana oli OS-ryhmäläisten lisäksi niin nuoria vertaissovittelijoita kuin aikuisia ammattilaisia, jotka eri tavoin kohtaavat työssään nuoria (mm. poliisi, rikos- ja riita-asioiden sovittelija, nuoria järjestöpuolella kohtaavia).

Oikeus sovintoon -ryhmän nuoret halusivat jatkaa saman teeman ympärillä keskustelua nyt lokakuussa Hämeenlinnassa, vaikka fokus siirrettiin vielä enemmän kiusaamisilmiön pohdintaan. Keskustelun otsikkona oli Nuoret & kiusaaminen: Mistä meidän pitäisi keskustella juuri nyt, kun puhutaan nuorten kiusaamisilmiöistä? Seuraavassa nostoja dialogista ja sen aikana esitetyistä näkökulmista ja ajatuksista.

Oikeus sovintoon -porukasta Hämeenlinnan Hyvin sanottu -keskustelufestareilla 1.10. mukana Ville Saarinen, Cristian Tissari da Costa sekä Eva Guillard.
Erätauko-säätiö, Yle ja Hämeenlinnan kaupunki järjestivät ensimmäistä kertaa Hyvin sanottu -keskustelufestarit 30.9.-1.10.2022 Hämeenlinnan Verkatehtaalla.

Mistä meidän pitäisi keskustella juuri nyt, kun puhutaan nuorten kiusaamisilmiöistä?

Hämeenlinnassa Oikeus sovintoon (OS)-nuorten ryhmä halusi nostaa keskusteluun erityisesti näkökulmia siis siitä, mistä oikeasti pitäisi tällä hetkellä keskustella nuorten kiusaamisilmiöihin liittyen, jotta päästäisiin kiinni kiusaamiseksi miellettyjen toimien juurisyihin ja ennaltaehkäisemään tällaisten konfliktitilanteiden syntymistä ja eskaloitumista. Usein keskustelu kiusaamisteemoista käy kuumana mediassa ja julkisessa tilassa varsinkin syksyisin koulujen alettua, mutta ääneen pääsevät monesti vain ns. ammattilaiset ja aikuiset asiantuntijat. Oikeus sovintoon -toiminta haluaakin nostaa nuorten omat ajatukset, kokemukset ja ideat esille myös silloin, kun puhutaan vaikeista teemoista ja haasteista, kuten nuorten kiusaamisesta tai väkivallasta.

Keskustelufestareille dialogiin OS-nuoret kutsuivat mukaan ihmisiä, joilla joko itse nuorina oli eri tavoin näkemyksiä kiusaamisesta tai jotka työskentelivät nuorten kanssa ja siksi kiusaamisteemankin parissa. Keskustelijoiksi tulivat nuorisolääkäri Miila Halonsaari Tampereelta, peruskoulussa vertaissovittelijana toiminut lukiolainen Cazu Kropsu, Hämeen poliisilaitoksen ennalta estävästä toiminnasta vanhempi konstaapeli Senni Kokko (joka toimii myös somepoliisina), Suomen Sovittelufoorumin VERSO-ohjelmajohtaja Maija Gellin sekä paikan päältä eli Hämeenlinnasta Nuorisovaltuuston puheenjohtaja Ida Stenvall ja nuoriso-ohjaaja Tuisku Sulin.

Dialogissa mukana (vasemmalta alkaen): nuorisolääkäri Miila Halonsaari, vertaissovittelijanakin toiminut Cazu Kropsu, OS-ryhmästä Ville, Eva ja Cristian, Hämeen poliisilaitoksen ennalta estävästä toiminnasta vanhempi konstaapeli Senni Kokko, Suomen Sovittelufoorumin VERSO-ohjelmajohtaja Maija Gellin sekä Hämeenlinnasta Nuorisovaltuuston puheenjohtajan Ida Stenvall ja nuoriso-ohjaaja Tuisku Sulin.

Keskustelu aloitettiin kysymällä, mikä nykyisessä kiusaamiskeskusteluissa keskustelijoita turhauttaa ja mitä pitäisi niihin siis lisätä. Selkeästi esille nousi heti, että monia turhauttaa keskustelujen yksipuolisuus ja mustavalkoisuus. Mediassa ja yleisissä keskusteluissa jäädään kiinni helposti vain pintapuolisiin asioihin, yhteen näkökulmaan tai kauhisteluihin. Tavallisesti keskustelu kärjistyy esimerkiksi siihen, että halutaan tunnistaa syylliset eli nimetä kuka on kiusaaja ja puhua sitten siitä, mitä rangaistuksia pitäisi tälle jakaa. Näin ei päästä kiinni aidosti käytännön tasolla toimiviin ja kestäviin ratkaisuihin tai siihen, miksi lapset tai nuoret voivat pahoin. Syyllistäminen aiheuttaakin usein vain häpeää ja poissulkemista.

Esille nousi dialogissa myös se, että kiusaaminen sanana on monelta kantilta turhauttava. Toisaalta terminä se on liiankin monitulkintainen, mikä hankaloittaa toimintaan puuttumista ja tekee joskus senkin, että tietynlaisia kiusaamisen muotoja ja tilanteita vähätellään. Toisaalta taas kiusaamisen yhteydessä aletaan nimenomaan nopeasti puhua vain rooleista, joiden kautta tilanne hahmotetaan ulkopuolelta ja näin myös leimataan osapuolet hyviksi tai pahoiksi (kiusaaja-kiusattu, syyllinen-syytön, tekijä-uhri). Tällöin huomio lipsuu pois siitä, mitä oikeasti on tapahtunut ja mitä pitäisi jatkossa tapahtua, jotta tilanne ei toistuisi. Nuorten ja lasten (tai kenenkään) vääriä tekoja tai mokia ei tietenkään tule hyväksyä, mutta tärkeää on, että erityisesti lasten ja nuorten kohdalla ei hylätä yksilöä, joka on mokaillut – vaikka sitten pahemminkin. Kiusaamis-sanan vastineeksi ehdotettiinkin, että voisimme alkaa puhua ihan vain konflikteista tai sosiaalisista konflikteista silloin, kun tilanteet pitää ulkoapäin nimetä.

Kolmanneksi keskustelussa turhauttavista asioista nousi esille se, miten esimerkiksi koulussa tai muissa nuorten yhteisöissä puuttumisen keinot (sekä median esille nostamat ratkaisuehdotukset) ovat monesti riittämättömiä. Yhdeksi ongelmatekijäksi tässä nostettiin esille se, että nuorten oma rooli jää hyvin vähäiseksi selvittelyissä tai sivuutetaan kokonaan. Pahimmillaan aikuiset ylhäältä päin käsittelevät ja ratkaisevat tilanteet omasta mielestään parhain päin niin, että nuorten osallisuus on hyvin vähäistä eivätkä nuoret tule aidosti kuulluiksi missään vaiheessa. Parempia menetelmiä ja työkaluja on olemassa, kun niitä vain ymmärrettäisiin enemmän hyödyntää. Keskustelijoista parilla oli esimerkiksi positiivisia kokemuksia koulujen vertaissovittelusta.

Oikeus sovintoon -toiminnan Cristian ja Eva valmiina vetämään dialogia.
Yleisökin pääsi osallistumaan dialogiin ja kertomaan ajatuksiaan kiusaamisteemasta.

Avaimet puuttumiseen: kohtaamista, kuuntelua ja osallisuutta

Dialogissa melko yhteen ääneen todettiin, että kiusaamiskeskusteluissa ja siihen liittyvässä pohdinnassa pitäisi mennä siis monella tapaa nykyistä keskustelua syvemmälle. Tilanteiden eteen tullessa pitäisi miettiä tapahtuneiden juurisyitä ja kuunnella aidosti osapuolten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita tapahtuneesta. Tarvetta positiiviselle kasvatukselle ja tunnetaitojen opettamiselle ja harjoittelulle olisi ihan pienestä alkaen meille kaikille, jotta tilanteiden sanoittaminen olisi helpompaa. Myös traumatietoisuus ja tarvetietoisuus (tarvetietoisuus liittyy ajatukseen siitä, että sosiaalisten konfliktien taustalla on aina täyttymättömiä sosiaalisia tarpeita) nostettiin esille yhtenä merkittävänä aiheena, jota erityisesti aikuisille sekä lapsia ja nuoria kohtaaville ammattilaisille pitäisi opettaa. Tämä lisäisi paitsi ymmärrystä ja empatiaa, mutta toisi myös välineitä asioiden käsittelyyn ja ratkaisuun erityisesti sosiaalisiin tarpeisiin kiinni pääsemällä. Miksi-kysymysten sijaan olisi hedelmällisempää kysyä, mitä konfliktin osapuolet tarvitsevat, jotta tilanne voitaisiin ratkaista eikä toistuisi. Joskus se voi olla ihan vain kuulluksi tulemista.

Aikuisten vastuuta ja roolia ei keskustelijoiden mukaan voi painottaa tarpeeksi. Aikuisilla on suuri vastuu tietysti siitä, mitä he itse puhuvat ja miten käyttäytyvät eli minkälaista toimintaa ja mitä asenteita mallintavat nuoremmilleen. Koulussa, kotona ja muissa yhteisöissä, joissa aikuiset kohtaavat lapsia ja nuoria, pitäisi sen lisäksi puhumiselle ja ennen kaikkea kuuntelemiselle olla ylipäätään aikaa ja tilaa arjessa enemmän. Näin kaikilla todennäköisemmin olisi paitsi ympärillään luotettavia aikuisia kenelle puhua, niin myös luontevammin mahdollisuuksia kertoa, kun jotain ikävää sattuu. Tämä kaikki tarkoittaisi arjessa sen miettimistä, mitä priorisoidaan ja mihin keskitytään: Onko oikeasti tärkeää koulussa esimerkiksi juuri nyt matikka vai se, että keskitytään puhumaan asiasta, kuten konfliktista, joka oikeasti nuoren elämässä on nyt merkittävä?

Dialogia käytiin vähän epätyypillisesti piirin sijaan puolipiirissä, jotta paikalla ollut yleisökin pääsi paitsi kuulemaan niin myös osallistumaan paremmin keskusteluun.

Erityisesti aikuisille toivottiin keskustelussa myös rohkeutta matalalla kynnyksellä tarttua ja ottaa puheeksi asioita aina silloin, kun törmää epämiellyttäviin tai epäilyttäviin tilanteisiin. Tärkeää olisi, että mitään tilannetta ei sivuutettaisi vähäpätöisenä tai epävarmana siitä, onko puuttumiseen aihetta. Ulkoapäin ei voida ikinä todella arvioida, miten joku tilanteen kokee eikä myöskään sitä, mistä tilanteessa oikeasti on kyse. Tämä selviää vain kysymällä osapuolilta itseltään. Ongelmalliseksi nähtiin etenkin, kun aikuinen vähättelee nuoren tai lapsen kokemusta tai sivuuttaa tämän tunteet erityisesti silloin, kun tapahtuneesta yritetään tälle kertoa.

Kaikenlaisten sosiaalisten konfliktien kuten myös kiusaamistilanteiden ratkaisemisessa olisi tärkeää niin ikään syvällisempi keskustelu asianosaisten kanssa. Osapuolten omat kokemukset tilanteesta ja siihen liittyvistä taustatekijöistä pitäisi kuulla ja nostaa keskiöön sekä sitten yhdessä pohtia ratkaisuja ja sitä, minkälaista tukea asianosaisista kukin tarvitsisi jatkossa, ettei tilanne toistuisi. Nuorten välisissä tilanteissa aikuisten rooli olisi tukea osapuolten eli nuorten välistä keskustelua, heidän vastuunottoaan tilanteesta ja sen jälkeen nuoria käytöksen muutoksessa – eli pitkälti kuunnella nuoria itseään ja antaa heille tilaa paitsi kertoa kokemastaan, niin myös harjoitella vastuunottoa. Jokainen, joka on kykenevä riitelemään tavalla tai toisella, on myös kykenevä sopimaan, kun saa siihen mahdollisuuksia ja tarkoituksenmukaista tukea.

Kohti puhuvampaa ja kuuntelevampaa yhteiskuntaa

Dialogissa pohdittiin lisäksi sitäkin, mistä keskustelua pitäisi erityisesti jatkaa ja kenen kanssa. Ihan lopuksi käytiin myös läpi, mitä oivalluksia keskustelijoille itselleen oli tullut keskustelun aikana ymmärryksen lisääntyessä puolin ja toisin. Tässä muutamia poimintoja keskustelijoilta nousseista ajatuksista:

  • “Pitäisi lähteä rakentamaan yhteiskunnasta sellaista, jossa moninaisuus ja erilaisuus on itsestäänselvyys. Eli hyväksyttyä ja ns. normaalia. Ei ole keneltäkään pois, kun joku on oma itsensä.”
  • “Kouluissa ja muuallakin tarvitaan siis aikaa ja tilaa puuttua ja ottaa puheeksi, ja usein ajatellaan että näistä on puute tai näitä on hankala järjestää arjessa. Jos kuitenkin päätetään priorisoida kestävää sosiaalista kehitystä lasten ja nuorten kanssa, niin ajan ja paikan ongelmat ovat tahtokysymyksiä eli ratkaistavissa kyllä.”
  • “Olisi mahtavaa, jos päästäisiin siihen kiinni, mitä toinen ihminen tarvitsee eri tilanteissa. Ehkä voisi harjoitella kysymällä vaikka arjessa lähellä olevilta, mitä kukin tarvitsee toiselta voidakseen hyvin tällä hetkellä?”
  • “Suomalainen keskustelukulttuuri ylipäätään on aika jäykkää jurottamista. Juuri tällaisia avoimia keskusteluja tarvitaankin kaiken ikäisten kanssa, jotta päästään harjoittelemaan haastavistakin aiheista keskustelua. Ei saa vaan poteroitua ja eristäytyä omiin kupliin.”
  • “Tässä keskustelussa toivoa on antanut myös se, kuinka fiksuja nuoria meillä on nyt tässä mukana. Nuorissa ihanaa on ennakkoluulottomuus ja nuorissa meillä onkin hyvä tulevaisuus!”
Ensimmäinen Oikeus sovintoon -livetapaaminen helmikuussa 2022.

Lisätietoja Oikeus sovintoon -toiminnasta #sovinnon yhteyspäällikkö Hanna Myllyseltä. Ota seurantaan myös toiminnan somekanavat eli Instagram ja Facebook. La 29.10. OS-toiminta järjestää Helsingissä 15-24-vuotiaille nuorille maksuttoman koulutuksen sovittelutaidoista. Lisätiedot ja ilmoittautumiset 27.10. mennessä täältä.

Vieritä ylös