Erilailla ajattelevan kanssa puhuminen ei ole helppoa varsinkaan, jos toinen ei arvosta mielipidettäsi ja kertoo sen avoimesti päin naamaa tai vaikka kiertelemällä. Silloin on helpompi väistyä syrjään.
Silti ilman erimielisten puhumista toisilleen maailma ei pitkälle pötkisi.
Nostin taas kerran hattuani presidentti Niinistölle, joka soitti Putinille, vaikka tiesi ettei toisesta päästä silitellä Suomen päätöstä Naton suhteen. Presidentti Putin on viime kuukausien aikana osoittanut selkeästi, ettei hän piittaa muun maailman mielipiteistä koskien Ukrainan sotaa. Mitä hän ei tosin edes sodaksi kutsu. Niinistö osoitti olevansa todellinen valtionpäämies, joka kantaa huolta kansastaan eikä kavahtanut diktaattorin kohtaamista.
Moni ei Putinille soittaisi, sillä pahuutta on helpompi haukkua kuin jutella sen kanssa.
Suomen historiassa on monia esimerkkejä rohkeista rauhanneuvottelijoista, jotka eivät ole kavahtaneet kohdata pahuutta ja käydä dialogia heidän kanssaan. Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn kelpaavat tästä esimerkkeinä. Molemmat ovat olleet valmiita kohtaamaan tappajia ja sodanlietsojia, koska näkivät sen ainoana keinona rauhan saavuttamisessa. Heissä kummassakin oli käsittämätöntä jämäkkyyttä, mutta samalla kykyä kuunnella, vaikkei vastapuolen tekoja ja arvomaailmaa voinutkaan hyväksyä.
Hyvä keskustelutaito erimielisen kanssa on taidelaji, johon harva pystyy.
Presidentti Ahtisaari on sanonut:
”Riidat ratkotaan puhumalla ja kaikkien kanssa on voitava keskustella.” Tämä ei ole yhdelle aikamme merkittävälle rauhanneuvottelijalle ollut helppo tie, sillä kaikki kollegat eivät ole sitä aina ymmärtäneet:
”Minua ovat joskus työtoveritkin kritisoineet siitä, että kohtelen pahantekijöitä kohteliaasti. Mutta jos en olisi suostunut keskustelemaan myös pahantekijöiden kanssa, moni rauhansopimus olisi jäänyt syntymättä.”
Rakennammeko enemmän muureja ja murrammeko ne, että ihmiset kohtaisivat toisensa?
Seisoin kerran Israelissa ns. turvamuurin äärellä naisrabbi Nava Hefezin kanssa. Hän katsoi muuria surullisena ja sanoi: ”Muuri ei ole ratkaisu turvallisuuskysymyksiin, sillä se erottaa ihmiset yhä kauemmaksi toisistaan. Paras ratkaisu on Israelin ja palestiinalaishallinnon turvallisuuspalvelujen yhteistyö ja se, että ihmiset kohtaavat toisensa. Se oli menossa hyvään suuntaan, kunnes muurin rakennus alkoi.”
Voiko pahuuden kanssa edes keskustella asiallisesti?
Myanmarin humanitaarisessa ja rauhantyössä mukana olevana kohtaan erilailla ajattelevia myanmarilaisia. Toisten mielestä kansaa sortavan sotilasjuntan kanssa ei saisi olla missään tekemisissä, eikä varsinkaan neuvotella. Toisessa laidassa ovat taas kompromissiin valmiit myanmarilaiset, jotka haluaisivat saada apua nälkäisille ja muutenkin ajattelevat, että rauhaa voitaisiin edistää keskustelemalla. Saman maan kansalaisten mielipiteet eroavat kovasti sotilasjuntan pommittaessa omaa kansaansa.
En uskalla lähteä tuomitsemaan kumpaakaan puolta, sillä sisällissota on monimutkainen yhtälö. Meillä Suomessakin siitä on esimerkkinsä. Se, että suomalaiset kääntyivät vuonna 1918 toinen toistaan vastaan vaati ja vaatii edelleen pohdintaa. Väkivalta jättää aina jälkensä moneen sukupolveen.
Voiko pahuutta kätellä sivistyneesti?
Ruandan kansanmurhan aikaan YK:n UNAMIR-joukkojen komentajana toimi kanadalainen Roméo Alain Dallairen. Hän on kirjoittanut hirvittävistä tapahtumista, jotka johtivat noin 800 000 ihmisen kansanmurhaan, kirjan nimeltä Shake hands with the Devil (Kädenpuristus paholaisen kanssa).
Kirjan nimi tulee tapauksesta, jossa Roméo sai neuvoteltua tapaamisen kansanmurhaa toteuttavien johtajien kanssa. Roméo kuvailee kirjassaan, ettei hän tavannut ihmisiä, vaan paholaisia näiden miesten orkestroimasta hirvittävästä tappamisesta johtuen. Yhdellä johtajista oli paidassaan edelleen kuivunutta verta. Romeo kertoi kokeneensa syyllisyyttä edes neuvotellessaan näiden henkilöiden kanssa, joita hän ei tunnistanut ihmisiksi heidän tekemiensä kauheuksien takia. Kuitenkin tapaamisen seurauksena YK pystyi pelastamaan satoja, ellei tuhansia ihmisiä kuolemalta ja toimittamaan humanitaarista apua tarvitseville.
Vierailullaan eräässä armeijan yksikössä Kanadassa yksikön pastori kysyi Roméolta, miten hän voi enää uskoa Jumalaan kaiken kokemansa hirveyden jälkeen. Roméo vastasi tähän kysymykseen:
”Tiedän, että Jumala on olemassa, koska kättelin paholaista Ruandassa. Olen nähnyt hänet, olen haistanut häntä ja olen koskenut häntä. Tiedän, että paholainen on olemassa ja siksi tiedän, että Jumala on olemassa.”
Ei liene ihme, että Roméon mielenterveys järkkyi Ruandan kokemuksien jälkeen. Siitäkin hän kertoo avoimesti kirjassaan. Kohtaamalla pahuuden hän pelasti suuren määrän ihmishenkiä. Silti moraalinen dilemma pahuuden kohtaamisesta ei koskaan jättänyt häntä rauhaan.
Onko joskus suojeltava itseään pahuudelta puhumattomuudella?
Kun seuraan joitakin politiikkoja Suomessa, en välttämättä haluaisi kuunnella heitä. Pakotan joskus itseni kuuntelemaan ymmärtääkseni. Usein kun kuulen heitä, ymmärrän yhä vähemmän. Heidän viestinsä sisältö on välillä vastenmielistä, ja niissä muurien rakentaminen on oleellisempaa kuin hädän kohtaaminen konkreettisesti. Silti heitäkin on kuunneltava, sillä maailmaa ei voi muuttaa pistämällä päänsä pensaaseen. Millainen maailma olisikaan, jos kuuntelisimme vain mieleisiämme mielipiteitä?
Onko dialogin yrittäminen turhaa, jos sen onnistumiseen ei edes usko?
Toissa viikolla seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa ihan meidän kotipesässämme Ylellä, kun toimittaja Maryan Abudlkarim jätti suositun Jälkiviisaat-raadin Timo Soinin takia. Katson säännöllisesti Jälkiviisaita, jopa täällä Thaimaassa. Se on parhaimmillaan mielenkiintoinen, tosin välillä tylsä. Osallistujat ovat ehkä liian paljon samaa mieltä, mutta avaavat mukavasti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Abdulkarim on antanut merkittävän panoksensa keskusteluihin.
Abdulkarim kirjoitti blogissaan poisjäännilleen syyksi sen, että Timo Soini oli Perussuomalaisten päähahmo, agitaattori ja kasvot. Hän loi tilaa ja toi mukaan ihmisiä, jotka normalisoivat rasismin ja sivutuotteena naisvihan. Abdulkarim arvioi, että Jälkiviisaat-ohjelman konsepti ei mahdollista sitä, että hän saisi tuotua esiin, ettei hyväksy Soinin toimintaa.
Jos todella on niin, ettei Jälkiviisaassa saa tuoda esille, ettei hyväksy toisen toimintaa, niin se on ikävä isku suomalaista sananvapautta ja demokratiaa kohtaan. Olisiko Soinilla ollut mahdollisuus oppia näkemään maailma toisin silmin, jos olisi ollut jatkossa Abdulkarim kasvotusten samassa ohjelmassa? Se jää nyt meiltä näkemättä. Ymmärrän, että joskus on pakko suojella itseään ja kaikenlaiseen keskusteluun ei voi lähteä – vai voiko?
Maailma, jossa rakennetaan muureja, vetäydytään puhumattomuuteen, seisotaan räjäytetyn sillan eri rannoilla ja varotaan istumassa erimielisen kanssa samassa paikassa, on surullinen paikka. Tarvitsemme ihmisiä, jotka uskaltavat kohdata erilaiset mielipiteet ja myös pahuuden niiden takana. Martti teki niin.
Elisabeth Rehn taas tiivisti oman oppinsa keskustelussa sotarikollisten kanssa: Älä milloinkaan menetä malttiasi, ja istu aina korkeammalla kuin vastapuolesi.
Ei helppoa, mutta ehkä tavoittelemisen arvoista.
Olli Pitkänen
Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran aluepäällikkö Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. Hän on työskennellyt ruandalais- ja myanmarilaispakolaisten parissa ja on itse evakon poika.
Ollin aiempi kirjoitus sovinnosta löytyy täältä.
