Sotkuisen sovinnon kauneudesta

Eräs arjessaan jatkuvaa moniperusteista syrjintää kohtaava ystäväni oli totaalisen väsynyt rakenteellisesta sorrosta johtuviin vähemmistöstressin paineisiin. Samalla huomasin selittäväni hänelle joitakin omia, sillä hetkellä pieneltä tuntuvia asioitani, kunnes havahduin: “Anteeksi kauheasti, kun rasitan sinua tällaisella, kun sinä tarvitset lepoa.” Hänen vastauksensa minulle oli muistutus sovinnon syväulottuvuudesta. Hän totesi: “Et rasita yhtään. En tarvitse lepoa, vaan oikeudenmukaisuutta.”

Yksilökeskeisissä kulttuurisissa rakenteissa erilaisten traumatisoivien järjestelmien, vallankäytön ulottuvuuksien ja rauhaksi naamioivan väkivallan hinta laskutetaan valitettavan usein heiltä, joita nuo normalisoituneet (ja siksi monille näkymättömät) hierarkiat haavoittavat.
“Miksi he ovat niin vihaisia?”
“Eikö asioista voitaisi keskustella kauniisti?”
“Kyllähän kaikenlaisille mielipiteille tulee olla tilaa?”
Tai, mikäli osamme välttää tuollaiset syyllistävät sudenkuopat, jäämme silti usein tasolle, jossa keskitytään kapeasti ymmärrettyyn yksilön terapointiin: sinänsä todella tärkeä self-care korostuu community caren kustannuksella.

Kuinka sovintoprosessit voisivat edistää toisenlaista näkyä?

Seuraavassa kuusi väläystä ja ehdotusta yhteisöllisen transformaation edistämiseen:

1. Sovintoa ei voi rakentaa ilman vallitsevan tilanteen ja menneen tunnustamista

Sovinto tapahtuu suhteissa, jotka ovat olleet totta ennen ja ovat totta nyt. Jatkumot, joissa erityinen huomio, “poikkeavuus”, normien ulkopuolelle rajaaminen ja satuttava säännönmukaisuus toistuvat halki vuosien tai vuosisatojen, täytyy uskaltaa nähdä ja myöntää. Rauhaan ei voi loikata ilman totuutta, oman roolin näkemistä, tunnustamista ja sen myötä sitoutumista uuteen. Tämän vuoksi tie rauhaan onkin ajoittain – paradoksaalisesti – juuri rauhattomuuden läpi kulkemista; toisen ihmisen ja yhteisön pimeäkokemusten jakamista, omien varjojen tunnistamista ja syvän keskeneräisyyden sietämistä. Muutos ei tapahdu uinuessa, vaan heräämisen myötä.

2. Sovinto vaatii vallan analyysiä

Olisi mukava rakentaa rauhaa ja sovintoa leikkien, että olemme kaikki yhtä, ihan samalla viivalla ja samassa veneessä. Niin ei kuitenkaan ole. Saatamme ajoittain toki olla samalla merellä, mutta meillä on erilaiset kulkuvälineet: jotkut ovat saaneet huvijahdin, toisille on jäänyt soutuvene, osa yrittää uida henkihieverissä. Nämä tilanteet eivät toki ole staattisia, vaan ne vaihtelevat ihmisten ja yhteisöjen elämänkulussa. Joissakin tilanteissa olen vahvoilla, toisissa minulta saatetaan riisua kaikki.

Eroja välillemme rakentuu esimerkiksi representaatioiden mukaan: näenkö ympärilläni, mediassa ja päätöksentekijöiden parissa itseni kaltaisia ihmisiä? Olenko poikkeus? Kun diskursiivista valtaa rakentuu, mihin minä ja yhteisöni asemoidumme? Millaisen tilan saan ottaa? Tämänkaltaiset kysymykset kertovat rakenteellisesta vallasta. Samoin tekevät hyväntahtoiset lausahdukset, kuten: “Haluan antaa äänen äänettömille”. Entä, jos kukaan ei olekaan äänetön, vaan joku on vallannut lavan, napannut mikrofonin, eikä ole valmis kuuntelemaan ääniä, jotka kyllä kuuluisivat koko ajan, jos hän olisi hetken hiljaa?

Samalla on tärkeää muistaa, että jokainen ihminen on aina paljon enemmän kuin määritelmät toisistamme. Vaikka “haavoittuvista yhteisöistä” puhuminen on tärkeää, jotta rakenteellisiin ongelmiin voidaan tarttua, samalla se voi ylläpitää ja yksinkertaistaa identiteetteihin liittyviä asetelmia.

3. Lintuperspektiiviä ei ole olemassa

Yhteiskunnassamme elää edelleen yllättävän vahvana neutraaliuden harha; kuvitelma siitä, että on olemassa jonkinlainen olemus mielipiteiden, ajatusten, identiteetin ja position tuolla puolen – ja sinne asemoituminen olisi jollakin tavoin ihanteellista.

Siispä lienee edelleen paikallaan todeta, ettei tuollaista tilaa ei ole. Lintuperspektiiviä maailmaan ei ihmiselle suoda. Jokainen meistä on historiansa, elämänsä, olosuhteidensa, persoonansa ja yhteisöjensä tuottama, toki ainutlaatuinen, kokonaisuus, joka ei voi päästä ulos itsestään. Tällä tarkoitan, etten koskaan voi täysin tietää, mitä on olla joku muu kuin minä, vaikka empatian, kuuntelemisen ja suhteiden kautta voinkin siitä oppia. Toisaalta tähän kätkeytyy myös lahja: minä tiedän todella paljon siitä, mitä on olla minä tässä maailmassa. Juuri tällainen yhdistelmä ikää, sukupuolta, etnisyyttä, kieltä, seksuaalista suuntautumista, harrastuksia, kansalaisuutta, asumisolosuhteita, uskontoa, sairauksia, koulutusta ja työtä, sukua ja suunnitelmia. Näiden oman elämän kehysten ja laatikon reunojen kohtaaminen on jännittävää, joskus jopa pelottavaa, mutta ainoa tie siihen, että voimme aidosti tunnistaa rajamme ja kunnioittaa toisen ihmisen rajoja.

4. Sitoutuminen sovintoon on uskallusta uuteen

Omien etuoikeuksien avaaminen on kutsu rohkean nöyryyteen. Parhaimmillaan se vähentää motivaatiota esiintyä hyväntekijänä ja lisää uskallusta muutoksen etsimiseen niin itsessä kuin maailmassa, erityisesti yhdessä. Kun itse kohtaan vaatimuksia käytökseni muuttamisesta inklusiivisempaan suuntaan, ajattelen että tuo kutsu rakenteiden muovaamiseen on aina myös osoitus luottamuksesta. Se tarkoittaa, että minun muutokseeni uskotaan – että voimme yhdessä pystyä parempaan. Historian uudelleenkertomisen matkalle voi toki mahtua myös uhriutumisen hetkiä. “Miksi minut halutaan vaientaa?” “Mutta minähän olen hyvä ja kiltti ihminen…?” Nuo mutkat voivat onneksi johtaa vuorelle, jolta näkee hieman kauemmas: auttamisesta alkaa muovautua solidaarisuutta ja “neutraaliudesta” rakkaudellista sitoutumista.

5. Tunteita ei tarvitse pelätä – eikä toisen tunteita tule tukahduttaa

“Meidän tulisi puhua kauniisti.”
“On parempi olla rakentava kuin tuohtunut.”

Olen alkanut kiinnostua vihaisuudesta. Omasta ja muiden. Vaikka se on vahva sana ja ilmiö, vihaisuus itsessään ei ole vaarallista, eikä se ole konflikti. Se on pikemminkin osoitus siitä, että jotakin on tapahtunut, sattunut. Että jotakin on mennyt rikki. Vihan takana asuu usein suru. Näin ollen syrjityn vihaisuus voikin olla hyvin terve reaktio; se päästää ulos jotakin, joka on pitkään kohdistunut sisäänpäin.

Eri mieltä oleminen ei ole polarisaatiota. Sen sijaan se, että voi näyttää pettymyksensä, haavoittuneet puolensa ja vihaisuutensa, voi olla merkittävän emansipaation alku. Se, että ristiriita ei näy päällepäin, ei nimittäin vielä lainkaan tarkoita, etteikö se olisi olemassa. Näin ollen tarvitsemmekin enemmän turvallisia tiloja, joissa esimerkiksi syrjityn ihmisen tai yhteisön ei tarvitse jäädä hiljaisuuteen, tai jännitteiden virtaamaan pinnan alle.

Näennäisen harmonian sijasta tarvitsemme oikeutta tuntea. Tunteet ovat keskeinen informaation ja voiman lähde – ja jotta sovintoa voidaan rakentaa, tarvitaan hiljaisuuden lisäksi myös ääntä. Sellaisessa muodossa kuin itse kukin sitä voi ja haluaa käyttää.

6. Sovinto on sotkuista – ja juuri siksi kaunista.

Oma, keskeneräinen matkani sovinnon maisemissa on opettanut sen, että sovinnonteko on sotkuista – ja juuri siksi kaunista.

Sovinnossa on kyse spiritualiteetista; kokonaisvaltaisesta transformaatiosta kohti aitoa, oikeudenmukaista rauhaa. Se ei tarkoita riidan yksinkertaista poissaoloa, vaan kykyä kohdata konflikteja sekä käydä vaikeita keskusteluja rientämättä liian helppoihin ratkaisuihin. Sovitusta edeltää risti; raastava, outo, pelottava, kipuun, jopa totaaliseen hiljaisuuteen ja sisäiseen kuolemaan johtava matka. Mutta mikään ei pääty siihen. Jos siedämme elämän ajoittaista epämukavuutta ja jännitettä, istutamme samalla taimia sovinnon metsään – niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa.

Tällä matkalla minä olen sinun sisaruksesi, vaikken koskaan voi täysin tietää, mitä sinä elät läpi. Mennään silti askel kerrallaan.



Marjaana Toiviainen
Diakonissalaitoksen projektityöntekijä mm. moniperusteista syrjintää käsittelevässä Intersect Voices in Europe -hankkeessa


Vieritä ylös